- 2 toukokuun, 2023
Akseli Gallen-Kallela voimisteli Buddha-patsaan edessä, llona Harimalla oli henkioppaita
Rudolf Koivu (1890–1946) kuuluu Suomen merkittävimpiin kuvittajiin, ja hänet tunnetaan etenkin taidokkaista satukirjakuvituksistaan sekä postikorteistaan. Ne hohkaavat idyllistä joulutunnelmaa ja menneen maailman agraari-Suomen puhtoista henkeä.
Koivun taiteellisesta urasta löytyy myös vähemmälle huomiolle jäänyt, kiinnostava juonne. 1930-luvulla Koivu kuvitti useita itämaiseen tematiikkaan liittyviä satuja joista selviää, että hän oli perehtynyt muun muassa intialaisen tanssin symbolisiin eleisiin eli mudriin.
– Rudolf Koivun satukuvitusten ja satujen kautta suomalaisille lapsille välitettiin tietoa, että näissä mudrissa on myös syvällisempi henkinen ja tarinallinen ulottuvuus. Tässä näyttelyssä Koivun teokset kertovat, että 1930-luvun Suomessa tunnettiin hyvin mudrien ritualistinen elekieli, väitöskirjatutkija Nina Kokkinen toteaa.
Monelle varmaankin tulee yllätyksenä, että aasialainen tanssitaide oli 1930-luvun Suomessa muutoinkin voimissaan. Intialaisen tanssin kuumien nimien, Ram Gopalin ja Uday Shankarin laajat euroopankiertueet ulottuivat myös Suomeen ja aiheuttivat kotimaisissa kulttuuripiireissä ekstaattista kuohuntaa.
Muun muassa Ester Heleniuksen taiteessaan kuvaamat pyhät olennot ovat usein pukeutuneet päähineisiin, jotka viittaavat intialaisiin tanssijoihin. Samoihin aikoihin Eemu Myntti teki muotokuvia Suomessa vierailleesta tanssijasta Enayet Hanoumista, jota kutsuttiin ”persialaiseksi prinsessaksi”.
Jälleensyntymisen pauloissa
Tällaisia yllättäviäkin näkökulmia kotimaiseen taiteeseen tarjoaa Nina Kokkisen kuratoima Idän henkisyys -näyttely. Se on jatkumoa Kokkisen kolmivuotiseen tutkimushankkeeseen, jossa kartoitetaan esoteriaa ja henkisyyttä suomalaisten taiteilijoiden keskuudessa.
– Luulen, että taiteilijat ovat yrittäneet etsiä vaihtoehtoja etenkin kirkolliselle kristillisyydelle. Vaihtelua etsittiin esoterian suunnalta, mutta samasta syystä myös idän uskonnot herättivät kiinnostusta. Kyse on ollut toisenlaisen henkisen perinnön hakemisesta, Kokkinen toteaa.
1800-luvulla itäistä henkisyyttä toi Suomeen paitsi orientalismi, myös intialaisesta uskontoperinteestä runsaasti vaikutteita saanut teosofinen liike ja siihen liittyvä esoteria eli salainen oppi, joka inspiroi monia kotimaisia taiteilijoita.
Esimerkiksi Akseli Gallen-Kallela hankki itselleen 1800-luvun loppupuolella kultaisen Buddhan, jonka edessä hän voimisteli. Samaan aikaan taiteilija viimeisteli kuuluisaa Ad Astra -maalaustaan, joka viittaa jälleensyntymiseen.
– Ad Astrassa kuvataan sielua, joka on nousemassa toisille planeetoille jälleensyntymisen kierrossa. Maalaus on yksi näkemys jälleensyntymisopista, Nina Kokkinen tarkentaa.
Jälleensyntymisoppi ei ole mitenkään poikkeuksellinen teema kotimaisessa kultakauden ajan taiteessa. Esimerkiksi Hugo Simbergin Tampereen tuomiokirkon teoksissa jälleensyntyminen näkyy avaruutta kohti kulkevina taivasmatkoina.
1800-luvun sanomalehdissä palstatilaa alkoivat saada myös fakiirit ja vastaavankaltaiset eksoottisiksi koetut itämaiset ilmiöt. Niinpä Gallen-Kallelakin hankki itselleen kädet ojossa korkeuksia kurottelevan fakiiripatsaan, joka näkyy esimerkiksi vuoden 1891 Madonna-maalauksen oikeassa laidassa.
Henkioppaat taiteilijoiden apuna
1930-luvulla kohistiin nuoresta naistaiteilijasta, joka maalaa transsissa itämaisia aiheita. Kotimaisen taiteen marginaaliin jääneellä Ilona Harimalla oli henkioppaita, joita hän on kuvannut myös runsailla yksityiskohdilla ryyditetyissä teoksissaan. Ilmeisesti tällainen näkyvän ja näkymättömän rajat ylittävä suhde ei kuitenkaan ole ollut täysin ongelmaton: Harima kävi kirjeenvaihtoa toisen mystisistä teemoista kiinnostuneen naistaiteilijan eli ruotsalaisen Hilma af Klintin kanssa, joka varoitteli henkioppaiden arvaamattomuudesta.
– Ilona Harima oli Teosofisen seuran jäsen ja hän oli perehtynyt muun muassa tantraan. Harima pitäytyi pitkälti omissa oloissaan, eikä häntä pidetty taiteilijapiireissä mitenkään erikoisena hahmona. Voisi sanoa, että hän edusti omaa aikaansa, Nina Kokkinen kiteyttää.
Ilona Hariman maailmankuva tulee selkeästi esille hänen teoksistaan, toisinaan taas itämainen henkisyys näkyy kotimaisessa taiteessa erilaisina piiloviesteinä, kuten Meri Genetzin asetelmissa.
– Kyse ei välttämättä ole siitä, että taiteilijat olisivat yrittäneet teostensa kautta lähettää salaisia viestejä tai piilotella jotakin. Koska taidehistorian tutkimuksessa tieto taiteilijan pyrkimyksistä on usein kadonnut, meidän näkökulmastamme se voi tuntua salailulta.
Eksotisointia ja aitoa kiinnostusta
1800-luvulla itämainen henkisyys näkyi kotimaisessa ja muussakin eurooppalaisessa taiteessa usein aitona kiinnostuksena ja pyrkimyksenä dialogiin toisenlaisen kulttuurin kanssa, mutta siihen liittyi myös kategorisointia, vastakkainasettelua ja ristiriitaisuuksia.
– Koettiin, että Intiasta tulee jollakin tavalla korkeampaa ja alkuperäisempää uskonnollisuutta, mutta samalla kritisoitiin maan taantumuksellisuutta ja pohdiskeltiin, onkohan sitä muinaista viisautta enää Intiassa ollenkaan jäljellä, Nina Kokkinen kertoo.
Eksotisoinnin vastakkaista ääripäätä edustavat intialaisen henkisen opettajan hankkinut Anitra Lucander ja kotimainen avantgardisti J.O. Mallander, joka harjoittaa buddhalaisuutta. Outi Heiskanen taas teki useita matkoja Intian, Tiibetin ja Nepalin pyhille paikoille.
Idän henkisyys -näyttelyssä on myös tematiikkaan sopiva äänimaailma. Suomalaisen undergroundin keskeinen vaikuttaja, Sperm-yhtyeen perustaja ja kotimaisen elektronisen musiikin pioneeri Pekka Airaksinen on ollut perustamassa Suomeen Buddhalaista Dharmakeskusta.
Näyttelyssä soikin musiikkia Airaksisen vuonna 1994 julkaistulta Milk Sea -levyltä.
