Kun sota syttyi vuosi sitten, Anna Soudakova päätti, ettei vaikene – ”Hintana voi olla, etten enää pääse käymään rakkaassa synnyinkaupungissani”

– Kulunut vuosi on ollut hirveä.

Anna Soudakova heräsi 24. helmikuuta 2022 ystävänsä viestiin, jossa luki vain: ”Tämä on aivan kauheaa”. Soudakova arvasi heti, että sota on syttynyt.

Siitä alkoi painajainen, joka jatkuu yhä.

Vuoden kuluessa Soudakova, 39, on pohtinut päivittäin omaa identiteettiään, juuriaan ja entistä kotimaataan, jonne hänellä ei ehkä koskaan enää ole asiaa. Syyllisyys ja häpeä ovat olleet päällimmäisiä tunteita.

– Mielessä pyörii paljon kysymyksiä, joihin ei ole vastausta. Sanat eivät riitä kuvaamaan sodan aiheuttamia tunnelmia. Puhumattakaan siitä, mitä se on aiheuttanut ukrainalaisille.

Kun sota syttyi, opettajana työskentelevä Soudakova oli viettämässä hiihtolomaa ja viimeistelemässä kirjaansa vanhempiensa luona Turussa. Mukana oli 7-vuotias tytär.

Soudakova oli niin järkyttynyt, ettei pystynyt kertomaan uutista edes vanhemmilleen. Hän lähti pitkälle kävelylenkille selvittämään ajatuksiaan.

Vasta illalla he pystyivät puhumaan tapahtuneesta. Sodan syttyminen oli kova isku vanhemmille, jotka olivat asuneet liki puolet elämästään Venäjällä tai silloisessa Neuvostoliitossa.

Soudakovaa turhautti myös se, että hänen tekeillä oleva romaaninsa Varjele varjoani kertoi venäläisestä kulttuurista. Kannattaisiko sellaista kirjaa edes julkaista? Kuka sellaista enää haluaisi lukea?

Kuvataiteilija isä kuitenkin lohdutti Annaa sanomalla, että ”vain taide voi pelastaa maailman tällaisessa tilanteessa”.

– Päätin naiivisti ripustautua siihen, koska muutakaan ei ollut.

Soudakova kirjoitti kirjansa valmiiksi. Omakohtaisiin kokemuksiin pohjaava Varjele varjoani ilmestyi viime syksynä. Se on Soudakovan toinen romaani.

Kirja kertoo perheestä, joka muuttaa inkerinsuomalaisten kiintiössä Pietarista Turkuun 1990-luvun alussa.

Ennakkopeloista huolimatta teoksen vastaanotto on ollut hyvä. Romaani kuvaa venäläisyyttä yksilöiden kautta ja muistuttaa, etteivät kaikki rajan takana ole ”putineja”.

Soudakova on huomannut, että ennakkoluulot ovat hiipineet myös hänen ajatusmaailmaansa. Kun hän kuulee jonkun puhuvan venäjää, ensimmäinen ajatus on:”Kummalla puolella tuo on?”

– On aika ikävää pohtia tuollaista, kun kohtaa ihmisiä.

Vaikka Soudakovan perheessä puhutaan venäjää, heihin ei ole suhtauduttu vihamielisesti. Hyökkäyssodan alettua monet Suomessa asuvat venäläiset ovat kohdanneet ”ryssävihaa”.

– Tällä hetkellä on todella kauheaa olla venäläinen.

Eniten Soudakova pelkää sitä, miten tilanne vaikuttaa lapsiin. Soudakovan seitsemänvuotias tytär rakastaa puhua venäjää.

– Mitä jos joku sanoo hänelle ”turpa kiinni ryssä”? Silloin kielen puhuminen varmasti loppuu siihen.

Anna Soudakova oli 8-vuotias muuttaessaan Suomeen. Hänellä on yhä Venäjän kansalaisuus. Sodan alettua ensimmäinen ajatus oli luopua kansalaisuudesta.

– En kuitenkaan ole uskaltanut vielä mennä konsulaattiin. Se on ikään kuin Venäjän ”maaperää”, enkä halua mennä sinne. Tiedän myös, ettei prosessi ole yksinkertainen. Se vie aikaa.

Soudakova on syntynyt Pietarissa ja se on hänelle rakas kaupunki. Nyt hän ei tiedä, pääseekö koskaan enää käymään siellä.

Onneksi on muistoja. Osan niistä hän on kirjoittanut myös romaaniinsa kuvaillessaan silloista Leningradia. Muistot ovat lämpimiä, vaikka niistä puuttuvat värit.

– Kaikesta oli pulaa. Muistan iänikuiset jonot, ja sen miten kaikki piti hankkimalla hankkia.

Kuten kirjan perhe, myös Soudakova muutti lapsena Turkuun. Suomessa kaikki oli ihmeellistä ja siistiä. Kaupat olivat täynnä tavaraa ja tuotteet sai itse valita.

Jopa tavallinen kerrostalolähiö vaikutti upealta paikalta.

– Kun saavuimme Turkuun, oli ilta ja lunta oli todella paljon. Lumipenkat ja hanget kimmelsivät, se oli pienelle tytölle kuin satumaa.

Kun Soudakova aloitti toisen romaaninsa kirjoittamisen, hän päätti tehdä fiktiota. Silti kirjasta tuli hyvin omakohtainen. Romaanissa kuvatut tuntemukset heijastelevat Soudakovan kasvutarinaa.

Kuten tarinan tytär, myös Anna solahti helposti suomalaiseen elämäntapaan. Hän meni heti tavalliselle luokalle kouluun ja oppi kielen ikään kuin itsestään. Tuohon aikaan ei ollut valmistavia luokkia tai S2-ryhmiä.

Soudakova korostaa kielen oppimisen tärkeyttä sopeutumisessa. Ilman kielitaitoa olo on auttamatta ulkopuolinen.

– Aluksi luulin, että lapset puhuivat aina minusta, kun nauroivat.

Tunne joukkoon kuulumisesta syntyi kuitenkin pian, pienen kohtaamisen ansiosta.

Anna ja luokkatoveri piirtelivät vierekkäin prinsessoja. Kaveri kysyi kiinnostuneena, miten prinsessa sanotaan venäjäksi.

Printsessa, Anna vastasi.

– Koska sana on lähes sama molemmissa kielissä, minulle tuli silloin suuri yhteisymmärryksen tunne. ”Ei tässä ole mitään hätää, mehän ymmärretään toisiamme.”

Nykyisin Soudakova opettaa suomen kieltä oppilaille, joiden äidinkieli ei ole suomi. Jotkut oppilaat ovat ihmetelleet, miten Soudakova osaa niin hyvin suomea ja jopa opettaa, vaikka suomi ei ole hänenkään äidinkielensä.

– Kerran eräs oppilaani ilahtui, että ”hei, säkin oot mamu”. Jouduin sanomaan, että olen mamu, mutta sinä et ole, koska olet syntynyt Suomessa.

Soudakova haluaa kertoa avoimesti menneisyydestään oppilailleen, sillä hän on huomannut monien peittelevän omaa taustaansa ja kieltään.

Hänen mukaansa Suomessa ollaan liian hienovaraisia. Nykyään ei uskalleta kysyä taustaan tai erilaisuuteen liittyvistä asioista, vaikka sitä kautta voisi osoittaa kiinnostusta toista kohtaan.

– Erilainen kulttuuritausta on rikkaus, ei häpeän aihe.

Soudakovan lapsuudenperhe muutti Suomeen yli 30 vuotta sitten. Hän on huomannut, etteivät sopeuttamistoimet ole juuri kehittyneet vuosikymmenten aikana. Hän nostaa jälleen esiin kielen merkityksen.

– Jos ei osaa kieltä, aikuinenkin muuttuu aivan avuttomaksi. Riippuu täysin yksilöstä, miten siihen tunteeseen reagoi. Osa sisuuntuu ja päättää sopeutua, osa vetäytyy.

Anna Soudakovan perheessä puhutaan venäjää, sillä puoliso on taustaltaan valkovenäläinen. Silti suomen kieli on Soudakovalle jopa rakkaampi kuin äidinkieli.

– Suomi kuulostaa niin kauniilta. Se on kuin laulua.

Soudakova kirjoittaa romaaninsa suomeksi, koska hänen mielestään suomi on paljon taipuisampi kieli kuin venäjä. Suomea pystyy muovailemaan vapaammin, kun taas venäjä tuntuu hyvin konservatiiviselta.

Viime aikoina Soudakova on pohtinut paljon identiteettiään ja kulttuuriperinnön siirtämistä lapsilleen.

– Se ei ole ihan yksinkertaista. Paljon siirtyy tapojen ja ruokien avulla, mutta myös tarinat ovat tärkeitä.

Yhtä hän ei kuitenkaan halua siirtää lapsilleen – pelkoa.

Soudakovan isoisä menetti molemmat vanhempansa 1930-luvulla Stalinin vainoissa.

– Isoisä oli viisivuotias, kun hänen vanhempansa katosivat. Hän sai vasta vanhoilla päivillään tietää, että heidät oli teloitettu.

Isoisä joutui elämään koko elämänsä pelossa ja epätietoisuudessa. Soudakova tunsi, että pelko oli siirtynyt yli sukupolvien häneen asti.

Isoisän kuoltua Soudakova päätti kirjoittaa kirjan hänen elämästään. Syntyi esikoisromaani Mitä männyt näkevät (Atena 2020). Nimi viittaa Karjalan Sandarhomiin, missä teloitettiin Stalinin vainojen aikana yli 7000 ihmistä.

– Kirjoittamalla isoisän tarinan tunsin pääseväni pelosta irti.

Kun Venäjän hyökkäyssota alkoi vuosi sitten, Soudakova teki heti päätöksen, että hän puhuu sotaa vastaan. Hän ei aio pelätä.

– Se oli helppo päätös, vaikka sen seuraus voi olla, etten enää voi matkustaa synnyinkaupunkiini Pietariin.

Soudakova ymmärtää kuitenkin venäläisten pelon, sillä kansalaiset kasvatetaan pelon ilmapiirissä. Jo koulussa opitaan pelkäämään opettajia.

– Minäkin olisin aivan hiljaa, jos asuisin Venäjällä ja minulla olisi perhe.

Silti Soudakova ei suostu ymmärtämään sotaa puolustavia, presidenttiään kannattavia venäläisiä.

– Propaganda on voimakasta ja sitä on levitetty vuosikausia, mutta ennen sotaa oikean tiedon hankkiminen olisi kuitenkin ollut mahdollista.

Vuoden aikana Soudakova on joutunut muuttamaan ajatuksiaan venäläisyydestä ja itsestään. Muun muassa sen, että hän ei enää olekaan se ikuinen optimisti. Hän ei näe Venäjää demokratiana – ainakaan lähitulevaisuudessa.

– Muutos vaatisi todella suuria mullistuksia sekä hallinossa että tavallisten ihmisten mielissä. Ehkä kuitenkin jonain päivänä se on mahdollista. Sen verran minussa on vielä jäljellä optimismia.

Millaisia ajatuksia artikkeli herätti? Voit osallistua keskusteluun.