Näyttelijäntaiteen professori Elina Knihtilä huomasi parin vuoden opettamisen jälkeen, että on opettanut täysin väärin

Kun näyttelijä-professori Elina Knihtilä oli lapsi, hän kaatui pyörällä ja sai pahan arven polveensa. Äiti oli tokaissut, ettei lapsesta enää ainakaan missiä voi tulla. Kuten lukuisat muutkin 1970-luvun tytöt, Knihtiläkin tahtoi olla Suomen kaunein. Nyt toiveammattien valikoima pieneni kahdesta yhteen.

– Tajusin, että pitää sitten ryhtyä näyttelijäksi. Toki ne kuvitelmat siitä ammatista olivat hieman toiset silloin seitsemänvuotiaana.

Knihtilä oli kuvitellut, että kuuluisana näyttelijänä hän voisi kaartaa takaisin kotikylälle avoautolla ja kostaa menestyksellään serkkupojille, jotka lapsina härnäsivät herkästi itkevää Knihtilää.

Ajatus kostosta serkkupojille lienee haalennut jo vuosikymmeniä sitten, mutta aineksia onnistuneeseen ”närhen munien näyttämiseen” riittäisi.

Lukuisissa teatterinäytelmissä, elokuvissa ja tv-sarjoissa näytellyt Knihtilä on voittanut roolisuorituksistaan kaksi Jussi-patsasta, Kultaisen Venlan ja teatterialan Thalia-palkinnon yleisön suosikkinäyttelijänä.

Viime vuonna Knihtilä sai kirjailijoille ja taiteilijoille osoitetun, tasavallan presidentin myöntämän Suomen Leijonan Pro Finlandia -mitalin.

Nykyään Knihtilä toimii näyttelijäntaiteen professorina Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Knihtilä on koulun kasvatti itsekin, mutta varsinainen ratkaiseva hetki näyttelijänuran alkuun ei ollut Teatterikorkeakouluun pääseminen vuonna 1992.

Abivuonnaan 1989 Knihtilä sai ystävältään, näyttelijä Pirjo Longalta äidinkielen tunnilla rypistyneen lehtileikkeen, jossa oli Ylioppilasteatterin ilmoitus näyttelijähausta. Kaksikko päätti lähteä yhdessä Kymenlaaksosta Helsinkiin.

Ylioppilasteatterin pääsykokeet olivat menestys: sekä Lonka että Knihtilä pääsivät riveihin.

Ystävysten abivuosi kului päivisin Valkealan lukiossa ja iltaisin Helsingissä teatteriharjoituksissa. Juna takaisin Kouvolaan harjoitusten jälkeen saapui yhden maissa yöllä, ja bussi kouluun lähti 7.20 aamulla.

Nuorten näyttelijöiden tukeminen vaati valtavaa panostusta myös vanhemmilta.

– En olisi ikinä suostunut, jos oma lapseni olisi sanonut, että aikoo abivuonna tehdä saman! No ei, mutta täytyy nostaa hattua omien vanhempieni rohkeudelle ja avomielisyydelle. He eivät esimerkiksi sanoneet, että ylioppilaaksi pitää kirjoittaa ensin.

Elina Knihtilä haki Teatterikorkeakouluun yhteensä kolme kertaa ennen opiskelijaksi pääsemistään. Nyt ajateltuna se oli hänestä ihan hyvä asia, sillä 18-vuotiaan pää ei olisi kestänyt opiskelua vielä.

Teatteri oli silti läsnä vahvasti. Knihtilä löysi helsinkiläisen Q-teatterin, jonka teatteritaiteilijat Antti Raivio, Leo Raivio ja Heikki Kujanpää olivat juuri perustaneet. Teatterilla ei ollut rahaa maksaa palkkaa, joten päivätyökseen teatterin jäsenet tekivät muuta.

– Olin vanhusten kotiavustajana pari vuotta, ja se antoi myös todella paljon näkökulmia. Silloin oli myös aikaa viettää aikaa asiakkaiden kanssa. Tärkein hetki päivästä oli se, kun aika monessa paikassa kysyttiin, että ehdithän juoda kahvit, Knihtilä muistelee.

Kriitikolle sitruuna lasituopissa

1990-luku ja Q-teatteri leimaavat Knihtilän näyttelijän identiteettiä edelleen. Silloin Q-teatteria kutsuttiin sukupolviteatteriksi ja kiintoisaksi tuoreiden tekijöiden aikaansaannokseksi.

Knihtilä luonnehtii teatterin yhteisöä jopa aavistuksen lahkomaiseksi. Hänen kohdallaan koko näyttelijyyden pohja rakentuu sille, miten ryhmä kehitti Q-teatteria.

– Kyllähän siellä tapahtui myös asioita, joiden ei olisi tarvinnut tapahtua. Se ajan henki oli sellaista, jossa auktoriteetit olivat auktoriteetteja ja taide pyhitti keinot. Mutta jos sen kaiken ohittaa, siellä on valtavasti hienoja asioita ja todella tärkeitä, rakkaita ihmisiä.

Asiattomin asia, jonka Knihtilä on tehnyt ja jonka hän kehtaa kertoa, liittyy juuri Q-teatteriin.

Knihtilä istui vuosia sitten iltaa Elite-ravintolassa kollegansa Mari Perankosken kanssa. Kaksikko huomasi, että ravintolassa oli oman seurueensa kanssa myös suuren aikakauslehden kriitikko, joka oli antanut kovasanaisen tuomion näyttelijöiden työstä.

Knihtilä ja Perankoski tilasivat baaritiskiltä kriitikolle ison tuopin vettä, johon upotettiin kokonainen sitruuna.

– Pyysimme tarjoilijaa sanomaan, että rouvat tiskiltä tarjosivat. Siellä me sitten olimme tiskillä ja vilkutimme iloisesti. Seurueessa tietenkin hymy hyytyi. En tiedä, oliko se nyt ihan asiallista, koska hän vain teki työtään. Olisi voinut olla pikkuisen parempi paineensietokyky noiden kritiikkien suhteen.

Professorin työnsä lisäksi Knihtilä tekee edelleen näyttelijän töitä eri projekteissa, ja se on näyttelijäntaiteen opetuksessa äärimmäisen tärkeää.

Knihtilä kertoo, että 2,5 vuotta opetettuaan hän puhui jo opiskelijoille ”ihan puuta heinää”. Yhtäkkiä hänellä ei ollutkaan itsellään kontaktia näyttelijän työhön.

Sitten hän lähti työnsä ohella vanhaan tuttuun Q-teatteriin tekemään Saara Turusen näytelmää Tavallisuuden aave. Se auttoi ymmärtämään, mitä kaikkea opiskelijat kokevat.

– Viikon jälkeen tajusin, että olen puhunut opiskelijoille ihan paskaa. Olin sanonut, että ”teos on aina suurempi kuin te” ja ”ego pois”, mutta oikeasti oman epävarmuuden ja keskeneräisyyden sietäminen on enemmän keskiössä. Kun menin keskeneräisen kehoni kanssa lavalle, olin pelkkää egoa. Olin pelkästään loukkaantunut ja defensiivinen 5-vuotias.

Itse opettaminenkin on antanut Knihtilälle näkökulmia näyttelemiseen.

– Vaikka olisin saanut tehdä ihan kaikki haluamani roolit ja vaikka kenen kanssa, niin väitän, että en olisi oppinut yhtä paljon.

Kun Elina Knihtilä aloitti kymmenen vuotta sitten Teatterikorkeakoulun professorina, toimittaja kysyi häneltä, kuinka kateellinen hän on näyttelijä Tommi Korpelalle.

Tommi Korpela oli ollut Knihtilän elämänkumppani jo pari vuosikymmentä. Kysymys tuntui absurdilta.

– Olin ihan että mitä, minuthan tässä nyt on nimitetty professoriksi. Mutta se ajatus oli silloin helposti se, että minä olisin jotenkin kateellinen hänelle jostain. Mutta emmehän me kilpaile samoista rooleista tai samoista töistä.

Jo Teatterikorkeakoulussa Knihtilä koki epäreiluutta siinä, kuinka mies- ja naisnäyttelijöitä kohdellaan eri tavoin. Kokemuksesta syntyi opinnäytetyö, jossa Knihtilä pohtii naisnäyttelijöiden asemaa.

Alan katsominen kriittisin silmin on jatkunut kaikki nämä vuodet, ja nykyään Knihtilä toimii tasa-arvoa edistävän Women in Film & Television Finland ry:n (WIFT) puheenjohtajana.

Knihtilä on puhunut julkisuudessa paljon suomalaisten naisroolien ongelmallisuudesta.

Näyttelijä sai Kultainen Venla -palkintonsa Ylen Sisäilmaa-sarjan roolisuorituksestaan Anneli Tiaisena, keski-ikäisenä te-toimiston palvelusesimiehenä. Knihtilä kertoi MTV:n haastattelussa, että rooli oli hänelle yksi tärkeimmistä television puolella – Anneli Tiainen kun ei ole mikään tavanomainen keski-ikäisen naisen roolihahmo.

51-vuotias Knihtilä kertoo huomanneensa keski-ikäistyttyään, että tarjolle alkoi tulla esimerkiksi ”kyselijä-ämmän” rooleja, joiden tehtävänä oli vain kuljettaa päähenkilön tarinaa eteenpäin kysymysten avulla.

Nuoret kauniit naiset taas löytyvät rikosdraamoissa kuolleina merten rannoilta tai vain kyselevät, mitä nyt tehdään. Miesten roolit ovat monipuolisempia.

Kenties siksi Elina Knihtilän unelmaroolit ovat kaikki miehiä. Knihtilä on useissa haastatteluissa kertonut haaveilevansa Scarface – arpinaama -elokuvasta tutun Tony Montanan roolista, jota elokuvassa näytteli Al Pacino.

Knihtilä on jo kerran näytellyt William Shakespearen Macbethiä, mutta vielä toinen Shakespearen kuningasrooli tekisi näyttelijänurasta entistä täydemmän.

Ja sitten on vielä Kekkonen. Knihtilä tahtoisi jossakin muodossa esittää tasavallan presidentti Urho Kaleva Kekkosta, joka on kiehtonut näyttelijää jo pelkän sukupolvikokemuksen kautta.

– Kekkosen rooli, Tony Montana ja yksi sektorin kuningas rooli vielä pliis, Knihtilä kertoo Miia Krausen ohjelmassa.