Viivi Lehikoinen lähti ulkomaille ja huomasi, mikä Suomessa on pielessä – antaa kovaa kritiikkiä ammattiurheilijoiden asemasta yhteiskunnassa

Eihän tässä näin pitänyt käydä. Lukio oli ohi ja vihdoinkin Viivi Lehikoinen pystyi panostamaan aitajuoksuun sataprosenttisesti.

Mutta kehitystä ei näkynyt. Päinvastoin hänen tuloksensa ja ominaisuutensa lähtivät aivan väärään suuntaan.

Lukiolaisena hän oli voittanut kultaa alle 18-vuotiaiden EM-kisoissa ja nuorten olympiafestivaaleilla (EYOF).

20-vuotiaana hän toimi kolmatta kautta täysipäiväisenä urheilijana, mutta hänen aikansa 400 metrin aidoissa olivat pari sekuntia heikompia kuin kolme vuotta aiemmin.

Monen silmissä Viivi Lehikoisesta oli kovaa vauhtia tulossa taas yksi menetetty lupaus. Urheilijan omatkin ajatukset alkoivat livetä samaan suuntaan.

– On ollut hetkiä, kun olen miettinyt, että tästä ei tule mitään, Lehikoinen sanoo Sportliv-ohjelmassa.

Katso Sportlivin minidokkari Viivi Lehikoisesta:

– Ne olivat todella vaikeita vuosia. Mietin, että ehkä pitäisi tehdä jotain muuta. Että kannattaako minun panostaa koko elämäni tähän yhteen asiaan, yhteen ratakierrokseen.

Nyt 23-vuotias Viivi Lehikoinen on aidatun ratakierroksen Euroopan terävimpään kärkeen kuuluva Suomen ennätyksen haltija.

Lehikoisen oli saatava negatiivinen kierre poikki. Hän päätti lopettamisen sijaan miettiä uudelleen koko toimintaympäristönsä. Hän tarvitsi muutoksen.

– Tilanteeni oli niin huono, että ajattelin, että se on kaikki tai ei mitään. Joko se menee ihan suohon tai siitä tulee tosi iso menestys.

Lehikoisen päähän oli jostain iskostunut selkeä ajatus siitä, kuka hänen tulevan valmentajansa pitäisi olla. Laurent Meuwly valmensi niihin aikoihin pikajuoksija Hanna-Maari Latvalaa (nyk. Päkk), jolta Lehikoinen sai sveitsiläiskoutsin yhteystiedot.

Ensimmäiseen sähköpostiinsa Lehikoinen ei saanut vastausta, mutta itsepintainen työ toi tulosta ja joulukuussa 2020 hänellä oli uusi valmentaja.

Pandemian vuoksi yhteistyötä hoidettiin aluksi etänä, mutta Meuwlyn pyynnöstä Mikael Ylöstalo värvättiin valvomaan Lehikoisen harjoituksia paikan päällä. Helsinkiläisjuoksijan ei enää tarvinnut olla treeneissä yksin.

Ura lähti samantien nousuun. Kesällä 2021 tulokset olivat kolme sekuntia edellisvuotta parempia ja viime kaudella Lehikoinen alitti jo Tuija Helanderin 35 vuotta vanhan Suomen ennätyksen. MM-kisoissa hän eteni välieriin, EM-kisoissa finaaliin.

Parissa vuodessa ennätyksestä oli kadonnut yli kaksi sekuntia ja Viivi Lehikoinen alkoi vihdoin lunastaa kultaisten juniorivuosien paisuttamia odotuksia.

Koronarajoitusten lievennyttyä Lehikoinen on harjoituskaudesta 2021–2022 lähtien pystynyt harjoittelemaan yhä enemmän Hollannin maajoukkuevalmentaja Meuwlyn valvovan silmän alla.

Siellä harjoituskavereiden joukkoon kuuluu muun muassa Femke Bol. Viime vuoden kolminkertainen Euroopan mestari juoksi talvella 400 metrin maailmanennätyksen ja on kesän tilastoykkönen 400 metrin aidoissa Euroopan ennätyksellään 51,45.

”Tuntuu välillä epäreilulta”

Hollannissa Lehikoinen on päässyt seuraamaan toisenlaista huippu-urheilukulttuuria lähietäisyydeltä.

Siellä lupaavat yleisurheilijat seuraavat selkeää reittiä ylöspäin. He muuttavat nuorina Papendalin harjoituskeskukseen, saavat valmentajan, etenevät tarkasti suunniteltua polkua eteenpäin, ja päästyään huipulle täysipainoinen panostus urheiluun on itsestäänselvä valinta.

Suomessa Lehikoinen ei ole kokenut samaa asennetta.

– Suomessa joudut käymään todella ison taistelun itsesi kanssa, että haluatko tosissaan valita huippu-urheilun, Lehikoinen sanoo.

– Tuntuu välillä jopa epäreilulta, että esimerkiksi Femken tie on tehty niin helpoksi. Kaikki on tavallaan valmiiksi mietitty ja hän on vain voinut astua siihen ammattimaiseen urheilijaelämään. Urheilijan ura on tehty oikeasti tavoiteltavaksi asiaksi.

– Kun oli vaikeat vuodet, tunsin tosi isoa painetta, että minun olisi nyt pakko tehdä jotain muutakin. Muuten en ole osa tätä yhteiskuntaa, kun en opiskele tai tee töitä. Siis oikeita töitä.

Ulkopuolisten ihmettelyn hän osittain ymmärtää, varsinkin niinä vuosina kun hänellä ei ollut tuloksia joilla perustella urheiluun keskittymistä. Sen sijaan häneltä ei heru ymmärrystä sille, että Suomen olympiakomitea on hänen mielestään samoilla linjoilla.

– Olympiakomitean sivuilla lukee, että suomalaisen urheilun lähtökohta on se, että pystyy vahvasti yhdistämään kaksoisuran, eli opiskelun tai työn, urheiluun.

Lehikoinen sanoo, että opiskelu ja työt voivat toimia joillekin vastapainona, ja kaksoisuraa vaihtoehtona on tärkeä pitää esillä. Samalla hän painottaa, että keskiössä pitäisi aina olla jokaisen yksittäisen urheilijan tarpeet.

– Mielestäni on aika jännä, että Olympiakomitean terveiset urheilijoille on, että pidetään hyvänä asiana, että pystyt vahvasti yhdistämään monta eri asiaa. Jos ammattiurheilun arvostus on suomalaisen huippu-urheilun isoimmassa organisaatiossa tuo, siinä ollaan mielestäni jo lähtökohtaisesti vähän oudossa tilanteessa.

Suomen olympiakomiteassa Viivi Lehikoisen esittämään kritiikkiin vastaa huippu-urheilukoordinaattori Juha Dahlström. Hän pahoittelee Lehikoiselle syntynyttä kuvaa, joka ei hänen mukaansa enää aivan pidä paikkaansa.

– Tosi harmi, että tässä on mennyt näin. Tämä voi johtua siitä, että meidän kaksoisura-ajattelu on niin nuorta. Tämä ei ole vielä sillä tavalla ollut julkisuudessa, Dahlström sanoo.

Hänen mukaansa olympiakomitean kaksoisurakelkka on viime aikoina kääntynyt, tai ainakin korjannut suuntaansa. Pitkään ajatus oli, että kaksoisura tarkoittaa urheilun ja opiskelun tai muun työn yhdistämistä.

– Jossain vaiheessa me alettiin täällä Suomessa miettiä, että meidän pitää vahvemmin ottaa mukaan urheilu ammattina yhtenä kaksoisuramallina. Olemme yhä vahvemmin kokeneet, että urheilijan työ on vastuullista työtä.

Jos vertaa 90-luvun alkuun, onhan siinä ihan valtaisa ero, miten urheilu nähdään hyväksyttävänä ammattina.

Juha Dahlström

Dahlström toteaa, että samalla kun urheilija kilpailee, harjoittelee ja rakentaa omaa uraansa, hän myös oppii paljon urheilun ulkopuolella hyödyllisiä taitoja, joita voi käyttää myöhemmässä työelämässä.

– Ajatellaan nyt vaikka Viiviä. Hänhän on tällä hetkellä tavallaan koko ajan ulkomaankomennuksella, hänellä on työkavereina ja esihenkilöinä erimaalaisia ihmisiä. Sehän on ihan mieletön paikka oppia ja kerryttää taitoja, joita sitten hyödyntää seuraavassa intohimossa.

Keskiössä Olympiakomitean puolelta on tiedon kerryttäminen kaksoisuran mahdollisuuksista ja uran jälkeisen suunnitelman tärkeydestä.

– Kaksoisura-ajattelun kautta pyritään taklaamaan suomalaisessa urheilussa esiintyneitä vanhoja haasteita, että urheilija on jäänyt ihan tyhjän päälle uran jälkeen.

Dahlström jakaa Lehikoisen toiveen siitä, että suomalainen urheilukulttuuri kehittyisi ja että arvostus ammattiurheilijoita kohtaan kasvaisi.

– Jos vertaa 90-luvun alkuun, niin onhan siinä ihan valtaisa ero, miten urheilu nähdään hyväksyttävänä ammattina. Mutta vaatii vielä paljon töitä, että osaisimme oikealla tavalla tukea varsinkin yhä huipulle matkalla olevaa nuorta urheilijaa, joka heti toisen asteen jälkeen haluaisi valita urheilun ensimmäiseksi ammatikseen.

Viivi Lehikoinen rakensi polkunsa itse omalla aktiivisuudellaan, eikä hän ole siinä yksin suomalaisten kärkiyleisurheilijoiden parissa. Lehikoinen nostaa esimerkkeinä Suomen viime vuoden neljä EM-mitalistia.

– Mielestäni heillä on ollut vähän turhan pitkä tie huipulle. Tärkein kysymys minusta on, että mitä voitaisiin tehdä, jotta tie lupaavasta nuoresta urheilijasta aikuisten kansainväliseen kärkeen olisi lyhyempi, Lehikoinen sanoo.

Juha Dahlström tietää, että suomalaisen yleisurheilun johdossa on tarkasteltu enemmän yhteistyöhön ja selkeisiin urapolkuihin pohjautuvia malleja. Kovin pitkälle suunnitelmissa ei kuitenkaan ole päästy.

– On Suomessakin pyritty löytämään malleja, jossa urheilijoilla olisi aina muita, joiden kanssa treenata, jotta syntyisi myönteistä kilpailua. Mutta ymmärtääkseni yleisurheilussa meillä on aika pitkä traditio siihen, että huipulle tullessa kukin rakentaa oman tiensä.