- 13 kesäkuun, 2023
Tästä hetkestä on jo 40 vuotta – jääkö Tiina Lillakin maailmanennätys lajinsa viimeiseksi?
Kun suomalaisen huippu-urheilun historiallinen juhlahetki täyttää tasavuosia, kuopassa oleva naisten keihäänheitto ei mahdu edes kotimaisen päätapahtuman ohjelmistoon, kirjoittaa Pekka Holopainen.
Pekka HolopainenUrheilutoimittaja
Yle välittää yleisurheilun Paavo Nurmen kisat tiistaina Areenassa kello 16.35, TV2:ssa kello 18.00 ja radiossa Yle Puheella kello 16.30.
Helsingin olympiastadionin vihkiäisistä tuli maanantaina täyteen 85 vuotta. Kun kaiken nähneen areenan ikimuistoisimpia tapahtumia laitetaan rankingiin, yksi mahtuu aina ja alati kärkipäähän: Tiina Lillakin viimeisellä kierroksella varmistama keihäänheiton maailmanmestaruus yleisurheilun ensimmäisissä MM-kisoissa 1983.
Historiallinen kotitapahtuma ja yleisurheilun vielä tuolloin massiivinen kansallinen merkitys paiskasivat 22-vuotiaan urheilijan kuumaan painekattilaan. Lillak istui Keke Rosbergin ja Matti Nykäsen vieressä kansakunnan kaapin päällä ja iski tiskiin kauden, jonka veroista ei sittemmin ole Suomen yleisurheilussa nähty ja tuskin nähdäänkään.
Viimeinen lajissaan?
Lillakin MM-kulta oli Suomen ensimmäinen, mutta myöhemmin samaan on pystynyt kuusi muutakin suomalaista yleisurheilijaa. Sen sijaan 13. kesäkuuta 1983 – päivälleen 40 vuotta sitten – Lillak teki Tampereen Ratinassa tempun, joka jopa varsin todennäköisesti jää suomalaisessa yleisurheilussa viimeiseksi lajissaan.
Maailmanennätystä jo 1982 hetken hallussaan pitänyt espoolainen heitti 74,76, otti ME:n takaisin Kreikan Sofia Sakorafalta 56 sentin marginaalilla ja sai pitää statustaan noin kaksi vuotta. Sen jälkeen maailmanennätys siirtyi itäsaksalaiselle Petra Felke-Maierille, jonka tasan 80 metrin heitto jäi lopulta vuosituhannen taitteessa kuopatun vanhan keihäsmallin viimeiseksi ennätysnoteeraukseksi.
Lillak on kyseisellä mallilla kaikkien aikojen tilastokolmonen. Hänen virettään kotikisasuvena kuvaa, että kahdeksan parhaan tuloksen keskiarvo ennen MM-kisoja oli huikea: 72,88.
Herkäksi ja haavoittuvaksi tunnustautunut urheilija kävi lauantaina 12. elokuuta karsinnan jälkeen hieronnassa, josta palatessaan osui kaksi ihmishenkeä vaatineen liikenneturman tapahtumapaikalle. Seuraavan illan finaalivoiton kovuudesta kertoo, että yö meni verisen painajaisnäyn takia hikisissä lakanoissa.
Hetken ME-mies
Kahdeksan vuotta Lillakin ME:n jälkeen näytti siltä, että Suomi oli palannut miesten keihäänheiton ME-maaksi, kun Seppo Räty rikkoi maailmanennätyksen peräti kahdesti. Ilo oli lyhytaikainen, sillä Kansainvälinen yleisurheiluliitto eli silloinen IAAF katsoi kyseisen keihäsmallin rakenteen sääntöjen vastaiseksi ja jätti ennätykset ratifioimatta.
Ajat olivat 1983 toki yleisurheilussakin useasta katsannosta hyvin toisenlaiset kuin nyt, mutta Lillakin maailmanennätys on asettunut vuosien mittaan oikealle paikalleen suomalaisen rata- ja kenttäurheilun kunniagalleriaan. Hänen lisäkseen vain neljännesmaileri Riitta Salin on suomalaisnaisista tehnyt ME-tuloksen, Rooman EM-finaalissa 1974.
Suomalaismiehen ME-tulos jäi viimeksi pysyvästi tilastoihin 14. syyskuuta 1972, kun Lasse Viren rikkoi Olympiastadionilla 5000 metrin maailmanennätyksen.
Keille mahdollista?
Jos pohditaan, ketkä voisivat jonkinlaisen realismin varassa voimassaolevan ME:n uransa mittaisessa näkymässä rikkoa, rivissä on pelkkiä naisia eikä yhtään liiaksi. Wilma Murto on hypännyt seivästä 21:n pitkän sentin päähän maailmanennätyksestä. Silja Kosonen jahtaa moukarin ME:tä noin 9,5 metrin päästä, mutta hänen potentiaalistaan on todennäköisesti nähty vasta hyvin vähän.
Hurjan lajibuumin käynnistäneen Lillakin uran jälkeen Suomi on saavuttanut naisten keihäässä viisi arvokisamitalia kolmen urheilijan voimin. On kuitenkin kovin murheellista symboliikkaa, että kun Suomen viimeinen, tai ainakin edellinen, yleisurheilun ME-tulos viettää tasajuhlia, maan ykköstapahtuman eli Paavo Nurmi Gamesin ohjelmasuunnittelijat eivät edes harkinneet naisten keihäänheiton mahduttamista iltaan.
Lajiryhmä on ollut jo vuosia syvässä kuopassa. Tilanteen syntyhistoriasta riittää runsaasti riitaisiakin näkemyksiä, mutta numerot eivät valehtele. 2020-luvulla 60 metrin kerhoon on liittynyt yksi uusi urheilija. Kaikki 64 metrin ylitykset nykykeihäällä on nähty jo vuosituhannen alussa, kolmen naisen voimin.
Lillak toki oli lajiinsa superlahjakkuus, jonka veroista raakapuuta ei sittemmin ole yksikään suomalaisvalmentaja päässyt jalostamaan. Punttiharjoittelua karttanut nainen treenasi tyypillisesti noin puolitoista tuntia päivässä kovilla tehoilla.
Tilanne on kuitenkin sinänsä jopa makaaberi, että Suomen 2000-luvun taitteen kärkinaisista – Paula Tarvainen, Mikaela Ingberg ja Taina Kolkkala (nyk. Ojaniemi) – olisi yksi tai jopa kaksi ollut ennätystasollaan mitalisti kuusissa arvokisoissa kymmenen edellisvuoden aikana.
Naisten keihäsmitalit ovat lajin historiaan peilaten olleet alennusmyynnissä, mutta tätä lahjahevosta Suomi on katsonut ja katsoo suuhun.
