Vuoden sykähdyttävin urheiluhetki valittu – silti Espoon juhlissa kulminoituu Suomen huippu-urheilun ikuinen ongelma

Suomi ottaa hienoista kotikisoistaan jopa ennätyksellisen jackpotin. Miten nämä oikeasti aikuisten ihmisten juniorimitalit jalostetaan aikuismenestykseksi? kysyy Pekka Holopainen.

Avaa kuvien katselu

Pekka HolopainenUrheilutoimittaja

Alle 23-vuotiaiden EM-kisoista Espoon Leppävaarassa ei Suomen huikeasta lentokelistä huolimatta sentään Vuoden urheilijaa leivota. Mutta Vuoden sykähdyttävin urheiluhetki on valittu. Ihmisen sydän on kiveä, jos 5000 metrin hopeajuoksijan Eemil Helanderin valmentajan, parantumatonta syöpää sairastavan Ari Nummelan itkukohtaus Yle Urheilun Laura Arffmanin haastattelussa ei liikuttanut syvästi.

Kun tämä yleisurheilun kisaformaatti Turussa 1997 lanseerattiin, Suomen silloisen joukkueen yhdeksän mitalin saalista on pidetty lajissaan ikuisesti rikkomattomana.

Nyt se on menossa rikki, sillä varmojen naulojen lisäksi osa mitalitason alle veikatuista suomalaisista on onnistunut imemään kotikenttäedusta kaiken positiivisen irti.

Ilotulitusta

Perjantai-ilta oli huikeaa suomalaista rata- ja kenttäurheilun ilotulitusta Saga Vannisen ja Silja Kososen johdolla.

Skaala on leveä, sillä isäntämaa on nyt mitaleilla hypyissä, heitoissa, otteluissa, keskimatkojen juoksussa, kestävyysjuoksussa ja kävelyssä. Suomi päätti kolmanneksi viimeisen kisapäivän peräti mitalitilaston kolmosena.

Viime elokuussa Münchenissä Suomi katkaisi seitsemän vuoden mitalittoman putken aikuisten arvokisoissa peräti neljällä lätkällä.

Avaa kuvien katselu

Tapahtuman iso erikoisuus oli, että yksikään uusi mitalisti eli Kristiina Mäkelä, Topi Raitanen, Lassi Etelätalo tai yllättäen edes Wilma Murto ei ollut saavuttanut alle 23-vuotiaiden EM-mitalia.

Ensimmäiset suomalaiset sekä aikuisten että alle 23-vuotiaiden arvokisamitalistit olivat Janne Holmen ja Heli Koivula 2002. Tasan tusina eri suomalaista on 21 vuoden aikana saanut aikuisten arvokisamitalin, ja heistä peräti seitsemän on mitalisteja myös alle 23-vuotiaista.

Ennustearvoa siis on paljon, mutta toisaalta kuluneiden 20 vuoden aikana on yleisurheiltu peräti kymmenet aikuisten arvokekkerit ilman yhtään suomalaismitalia. Sinne ei U23-menestys ole korreloinut, ja ilman yhtä Tero Pitkämäkeä tämä rekordi näyttäisi vielä paljon karmeammalta.

Suomessakaan ei järjestetä yhtään liikaa hyviä yleisurheilukisoja, ja Espoon menestyjät ovat juhlansa ansainneet.

Ikuinen ongelma

Samaan aikaan Leppävaarassa kulminoituu suomalaisen huippu-urheiluvalmennuksen ikuinen ongelma eli nuorisovaiheen hyvästely ja päättäväinen, nopea siirtymä aikuismenestyjäksi kansainväliselle tasolle. Se on Suomen järjestelmälle monesti tekemätön paikka. Tehdään hieman karrikoiden pohjia niin kauan, että aikuisjunasta näkyy enää lujaa loittoneva perävaunu.

Vaikka kisat ovat hienot, osa kovimman hardcore-osaston huippu-urheilujermuista muistuttaa, että Espoossa jaetaan de facto aikuisille ihmisille juniorien mitaleita. Se on kiistatta jo lähtökohtainen paradoksi. U23-formaatilla kilpaillaan yleisurheilun maanosamitaleista vain Euroopassa.

Viime vuonna Eugenen MM-kisoissa kymmenkunta urheilijaa saavutti mitalin iässä, joka olisi sallinut kilpailemisen U23-tasolla. Yksi heistä oli Jakob Ingebrigtsen, Armand Duplantis taas oli jo vuoden liian vanha. Kumpikin skippasi aikanaan U23-kisat kokonaan. Ei ollut niihin tarvetta eikä vetoa.

Karsten Warholm taas jatkoi U23-mestaruuskesänään nuorten pidoista suoraan miesten MM-kultaan.

Puhumme toki täydellisistä poikkeusyksilöistä, mutta ajatus käynee selväksi.

Suomessa sitten hämmästellään jotain Iivo Niskasta, joka ”jo” 22-vuotiaana saavutti olympiakultaa. Siis kansainvälisen huippu-urheilijan parhaassa iässä.