- 21 helmikuun, 2023
Samppa Lajunen joutui nuorena Helsingin illassa hengenvaaralliseen tilanteeseen – ”Jalat olisivat saletisti menneet poikki”
Seuraava ote on Petter Kukkosen tänään julkaistavasta kirjasta Pettymyksen anatomia (Docendo). Tapahtumat sijoittuvat 1990-luvun alkupuolelle Helsingin Herttoniemeen, jossa sijaitsevat pääkaupunkiseudun kuuluisimmat mäkihyppymäet. On ilta, ja paikalla ovat teini-ikäiset Kukkonen ja Samppa Lajunen sekä Kukkosen isä Tapio Kukkonen.
Myöhäisen illan vuoksi järjestävän tahon edustajia ei kuitenkaan näkynyt, mutta sateinen kesäilta tarjosi mahdollisuuden hyppäämiseen, kun alastulorinteen muovit pysyivät kosteina ja siten luistavina. Kävelimme suoraan pienimmän hyppyrimäen torniin, Samppa, isäni ja minä, eikä Tapio tajunnut kipaista tarkistamaan alamäen kuntoa, huitaisi ainoastaan kädellään merkin, että mäki oli vapaa.
Samppa syöksyi merkistä ränniin ja hyppäsi, mutta kurvipaikalta hän huusi, etten saisi seurata häntä, koska alamäen poikki oli vedetty teräsriimu. Se oli samainen riimu, tosin pienen mäen puolella, johon pulkalla laskenut tyttö kuoli paria vuosikymmentä myöhemmin ja mistä tapauksesta laajasti uutisoitiin.
Kukkonen tarkentaa Yle Urheilun haastattelussa, että vaijeri oli vedetty alastulorinteeseen 15 metrin kohdalle.
Vaikka Herttoniemen pieni mäki on kooltaan vain 20 metriä, alastulorinteessä vauhti on noin 40 kilometriä tunnissa. Vaijeri oli keskikohdassa rinnettä muutaman kymmenen sentin korkeudessa.
– Jalat olisivat saletisti menneet poikki, ja suomalainen olympiahistoria olisi näyttänyt todennäköisesti vähän erilaiselta, Kukkonen viittaa kolme olympiakultaa ja kaksi -hopeaa voittaneeseen Lajuseen.
– Nuorempana (ikäeroa kaksi vuotta) en olisi luultavasti pystynyt hyppäämään yhtä pitkälle kuin Samppa, joten minulle olisi saattanut käynyt huonosti.
Kukkonen kertoo, ettei nuorten miesten innostus hyppypuuhiin talttunut vaijerin äkkäämisen jälkeen, vaan kaksikko yritti katkaista suunnitelmat pilanneen esteen – siinä onnistumatta.
Asenneilmasto oli muutenkin erilainen 30 vuotta sitten mitä tulee esimerkiksi verryttelyyn ja liikenneturvallisuuteen.
– Sampan isällä Heimolla oli aikanaan vanha 90-luvun Mersun ambulanssi. Hän oli lääkäri, jolla oli käytössään ambulanssiauto, jossa ei ollut tietenkään mitään vilkkuja, vaan se oli tehty normikäyttöön.
– Kun tulimme kisapaikalle, olimme pukeneet hyppykamat päälle jo matkalla auton takaosassa. Perillä ei tarvinnut tehdä muuta kuin avata ovet ja hyökätä mäkeen, nuorten maailmanmestaruuden vuonna 2000 voittanut Kukkonen muistelee.
Vastavoima sankariteoksille
Pettymyksen anatomia on teos, jossa Kukkonen avaa suorasukaiseen tyyliinsä kokemuksiaan Ilkka Herolan vuonna 2021 voittamasta MM-hopeasta aina isänsä kuolemaan.
Tapio Kukkonen kuoli aivosyöpään Rukan maailmancupin aikaan marraskuussa 2018.
Istuin hyppyrimäen sivussa loimottavien, valtavien tuuliverkkojen katveessa ja kyyneleet valuivat vuolaana virtana. Isä oli kuollut. Hän oli poissa, lopullisesti, taivaassa – tai jossakin. Nyt se sitten tapahtui. Helpotus isälle, suuri suru läheisille. Isän läsnäolo, elämässä roikkuminen, vaimeakin, oli tuntunut jotenkin lohdulliselta ikään kuin perhe olisi ollut edelleen kasassa. Tuskantäyteinen poismeno oli sen sijaan lopullista. Se oli päätös ja siirtymä. Rakkaus näytti syvyytensä vasta kuoleman hetkellä, muistin jonkun viisaan sanoneen.
Kukkonen pohtii kirjassaan useaan otteeseen, millainen suhde hänellä on voittamiseen ja missä kulkee vaatimustason raja.
Maailmancupissa viivalla on kussakin kilpailussa 50 osallistujaa, joista vain yksi voi voittaa ja kaksi muuta pääsevät paistattelemaan palkintokorokkeella.
Nämä sijat ovat usein huippu-urheilussa onnistumisen mittatikku oli kyse sitten urheilijasta itsestään, hänen valmentajastaan, mediasta tai katsojasta. Kolme urheilijaa 50:stä tarkoittaa kuutta prosenttia.
– Huippu-urheilussa menestyminen on äärimmäisen epätodennäköistä. Se on määrittänyt omaakin ajattelua ihan liikaa. Taustalla on ollut eräänlainen pakko. Toisaalta huippu-urheilussa pitää myös menestyä.
– Paljonko urheilijaa voi työntää eteenpäin niin, ettei urheilijan psyyke mene rikki? Nykypäivänä valmentaminen on haasteellista. Ennen se oli paljon enemmän ylhäältä alaspäin johdettua, kun nyt taas vaikuttavia tekijöitä on paljon enemmän, Kukkonen sanoo.
