- 7 huhtikuun, 2023
Ukrainalaiset loivat tehokkaan järjestelyn haavoittuneiden pelastamiseksi – yön pimeydessä ajaa bussi täynnä traumoistaan puhuvia miehiä
ITÄ-UKRAINA Ilta on jo pimennyt, kun ambulansseja ilmestyy keskelle ei mitään. Olemme suurella Dnipron kaupunkiin johtavalla maantiellä.
Vieressämme on suuri ambulanssibussi. Vakavasti haavoittuneita ukrainalaisia sotilaita ryhdytään nopeasti siirtämään pienistä ambulansseista suureen bussiin.
Miehet ovat haavoittuneet samana päivänä. He ovat saaneet ensiapua rintamalla ja sen jälkeen kenttäsairaalassa.
Nyt heidät siirretään keskussairaalaan Dnipron kaupunkiin. Matkaa on parisataa kilometriä.
Bussi on varusteltu kuin sairaalan osasto. Kuusi potilasta on kytketty seurantalaitteisiin makuupaikoille. Kaksi heistä on koomassa.
Bussi kulkee pehmeästi maantiellä. Maantie valmistui vähän aikaa ennen Venäjän suurhyökkäystä. Yksi presidentti Volodymyr Zelenskyin suurista hankkeista oli maanteiden uudistaminen.
– Tämän bussin ansiosta ambulanssit voivat palata etulinjan tehtäviin, joissa niitä tarvitaan eniten. Me hoidamme pitkän matkan kuljetukset tällä bussilla, haavoittuneita auttava Danilo selittää.
Vaikeasti haavoittunut Ruslan ei ole nähnyt perhettään vuoteen
Danilo on ammatiltaan lakimies. Ennen Venäjän suurhyökkäystä hän oli asianajajana rikostapauksissa.
Nyt hän avustaa haavoittuneita sotilaita. Vaikka heidän vammansa ovat erittäin vakavia, he haluavat puhua. Vahva kipulääkitys on häivyttänyt kivun.
– Kun tulitus alkoi, menimme poteroon. Tuli suora osuma. Vasen käteni repeytyi pahasti, Ruslan kertaa traumaattisia tapahtumia.
Neljä sotilasta haavoittui samassa tilanteessa. Myös Ruslanin jalka vaurioitui iskussa.
– Kun havahduin, näin, että jalkani roikkuu. Kaverini sitoi puristussiteen. Voimani eivät riittäneet siihen.
Sen jälkeen Ruslan menetti tajunsa. Lääkintähenkilöstön ensiavun ansiosta hän on silti täällä, hengissä.
– Kun vähän paranen, menen kotiin. Siellä odottavat vaimo ja pieni tytär. En ole nähnyt heitä vuoteen. Ei ole ollut lomia, sanoo konekiväärimiehenä rintamalla ollut Ruslan.
Dmitro hämmästelee evakuointiaan haavoittumisen jälkeen
Vastapäätä makaa Dmitro. Hänkin haluaa kertoa.
– Venäläiset yrittivät tuntikausia vallata juoksuhautojamme. He iskivät drooneista, käyttivät kaasua [kyynelkaasua] ja iskivät tykistöllä raskaasti, Dmitro kertaa yön tapahtumia.
Dmitroon osui sirpaleita. Juuri tykistö aiheuttaa eniten vammoja.
Venäjällä on ollut tykistöä käytössään Ukrainaa enemmän Itä-Ukrainan kovissa taisteluissa.
– En tiedä, miten he onnistuivat evakuoimaan minut. He käyttivät paareja. Se on todella vaarallista, koska drooneja on paljon. Moni kaveri on haavoittunut drooni-iskuissa.
Nämä miehet taistelivat Donetskin alueen rintamilla. Osa haavoittui Bahmutissa.
He ovat kotoisin eri puolilta Ukrainaa. Dmitro on Harkovasta. Bussissa on myös ulkomaalainen, Johnny.
Hän on ukrainalaisesta perheestä Israelista. Hän on vain 22-vuotias.
– Venäläiset olivat vain kymmenien metrien päässä, ja he ampuivat panssarivaunulla, sanoo Johnny.
Sen tarkemmin hän ei pysty kertomaan lähitaistelun tapahtumista. Hän sai vakavan aivotärähdyksen.
– Olin onnekas, että selvisin hengissä. Tuntuu ikävältä kavereiden osalta, Johnny sanoo.
Potilaita on sairaalassa joka päivä kymmeniä, joskus sata
Bussi jatkaa muutaman tunnin matkan Dniproon yhteen Ukrainan parhaista sairaaloista. Siellä on hoidettu Itä-Ukrainan sodassa haavoittuneita vuodesta 2014.
Kuinka paljon Ukrainan sotilaita kaatuu ja haavoittuu, ei ole julkista tietoa. Mutta paljon heitä on.
Asiantuntijoiden mukaan Venäjä menettää huomattavasti enemmän sotilaita huonosti suunnitelluissa hyökkäyksissään. Silti myös Ukraina maksaa kovaa hintaa.
Vierailemme yhden etulinjan kaupungin sairaalassa. Ennen hyökkäyssotaa sairaalassa hoidettiin siviilejä, nyt pelkästään sotilaita.
Emme saa kuvata haavoittuneita, kun heitä tuodaan etulinjasta sairaalaan.
Sairaalassa vakavasti haavoittuneet pyritään stabiloimaan niin, että heidät voidaan kuljettaa eteenpäin Dniproon, esimerkiksi ambulanssibussilla.
Sairaalassa on kolme leikkaussalia. Potilaita on joka päivä kymmeniä, joskus sata.
Hoitaja Anna: Pitää yrittää sopeutua, muuten palaa loppuun
Työ on henkisesti raskasta, kertoo yksi sairaanhoitajista. Anna on ollut etulinjan sairaalassa pian vuoden. Ennen sitä hän oli hoitajana leikkaussalissa.
– Ero on valtava. Ei sitä voi verrata. Esimerkiksi potilaiden tila, kun he tulevat leikkaussaliin. Siviilissä he olivat siistejä, pestyjä. Sotilaat voivat olla liejun peitossa.
– Joskus he eivät ole syöneet päiviin. Ei sen takia, etteikö ruokaa olisi, vaan sen takia, että he eivät ole ehtineet.
Suurin ero on henkinen stressi. Haavoittuneita on paljon ja aina heitä ei voi auttaa.
– Pitää yrittää sopeutua. Muuten palaa nopeasti loppuun, sanoo Anna.
Hänen nuorempi kollegansa, 33-vuotias Alyona, kertoo myös henkisestä puolesta. Se on rankkaa.
– Vaikeita tilanteita henkisesti on, kun tänne tuodaan sotilaita, jotka ovat menettäneet käden tai jalan. Kaikkein pahin tilanne on se, kun emme voi pelastaa sotilaan henkeä. Sitä tapahtuu. Se on hirvittävän raskasta, sanoo Alyona.
Sekä Anna että Alyona ovat tulleet etulinjan sairaalaan vapaaehtoisina.
– En voinut olla kotona ja tavallisessa työssäni, kun tiesin, että niin monet tarvitsevat apua, Anna summaa.
Vapaaehtoinen auttaja kuoli pimeällä tiellä
Hospitallers-järjestön ambulanssibussi kulkee kohti Dniproa. Sisällä on rauhallista. Lääkäri ja kolme lääkintämiestä ja -naista avustavat rauhallisesti potilaita.
Ulkona on pilkkopimeää. Tiellä on lähinnä sotilasajoneuvoja, koska on ulkonaliikkumiskielto.
Kulkeminen ei ole vaaratonta. Itävaltalainen vapaaehtoinen kuoli, kun edellinen bussi ajoi täydessä vauhdissa panssarivaunun perään keskellä yötä. Oli pilkkopimeää.
– Nyt meillä on aina henkilöauto, joka kulkee edessä, Danilo kertoo.
Bussi on nimetty menehtyneen lääkintänaisen mukaan. Sen nimi on Avstriyka.
