- 12 kesäkuun, 2023
Entäpä jos meri osaisia itkeä? Tätä kysytään Helsinki Biennaalissa, joka järjestetään nyt toista kertaa
Hämyisän sisätilan tiiliseinissä kaikuu äänimaailma, josta ei oikein tiedä, onko se menneisyyttä, nykyhetkeä vai tulevaisuutta – eikä ihme. Jenna Sutelan teos Lampiaivot on yksi esimerkki taiteesta, jossa muinainen elementti kohtaa nykyteknologian.
Teoksen keskiössä on yli kaksi tuhatta vuotta sitten kehitetty kiinalainen spouting bowl -instrumentti. Kyseessä on vedellä täytetty tietynmallinen metalliastia, jonka kahvoja hankaamalla syntyy ääniä. Lopulta äänet saavat myös vedenpinnan pirskahtelemaan. Jenna Sutelan luomaan moderniin versioon kuuluvat taiteilijan neuroplastinen omakuva sekä koneoppimistekniikalla tuotetut äänet.
– Nimi Lampiaivot viittaa vaihtoehtoista kybernetiikkaa tutkineen Stafford Beerin ajatteluun. Teos linkittyy tietojenkäsittelyn historiaan, jossa ekosysteemi ja ympäristö osallistuvat tietojenkäsittelyyn, Jenna Sutela kertoo.
Beerin ajatteluun kuuluu Pond Brain -käsite: sen mukaan tavallisen lammen ekosysteemi pärjää tietokoneita paremmin, jos kyseessä ovat kaoottiset ja ennustamattomat ilmiöt. Sutelan teoksessa hermoverkko reagoi ”lammesta” eli vedellä täytetystä pronssikulhosta lähteviin ääniin ja luo niiden pohjalta uutta hämmentävänkuuloista soundimaailmaa.
– Olen treenannut konetta avaruuden ja veden äänillä. Mukana on tähtien rytmiä ja pulssia, delfiinien ääniä sekä veden värähtelyä ja läiskähtelyä, Jenna Sutela kertoo.
Berliinissä tällä hetkellä asuva, runsaasti kansainvälistä huomiota niittänyt Sutela kuuluu kotimaisen tekoälytaiteen tunnetuimpiin nimiin. Sutelan teoksissa tekoäly on esimerkiksi luonut kokonaan uuden kielen ja toiminut ennustuksia tekevänä oraakkelina.
– Tuntuu siltä, että tällä hetkellä tekoäly on mukana taiteen tekemisen prosesseissa aika laajaltikin. Voisi sanoa, että kategoriana tekoälytaide tuntuu jo vanhanaikaiselta, koska se vaikuttaa jollakin tavalla lähes kaikkeen taiteen tekemiseen. Esimerkiksi erilaiset kieli- ja kuvamallit ovat jo oleellinen osa luonnostelua, Jenna Sutela toteaa.
Teokset tarjoavat uudenlaista ajattelua
Tänä vuonna Helsinki Biennaalin teemoja ovat kontaminaatio eli saastuminen, uudistuminen ja toimijuus. Syksyyn asti kestävässä tapahtumassa on mukana kolmisenkymmentä kotimaista ja kansainvälistä taiteilijaa ja taiteilijaryhmää. Vallisaaren lisäksi teoksia sijaitsee HAMissa ja julkisissa tiloissa.
HAM Helsingin taidemuseon johtajan Arja Millerin mukaan biennaalin keskiössä on uuden etsiminen ja huomion kiinnittäminen pieniin, jopa huomaamattomiin asioihin.
– Joskus kyse voi olla bakteereista tai mikrobeista, joilla kuitenkin on merkitystä ihmisen hyvinvoinnille.
Helsinki Biennaalia – kuten nykytaidetta yleensäkin – värittää ajankohtaisuus, johon taas kuuluvat tällä hetkellä erilaiset kriisit ja katastrofit.
– Tuntuu siltä, että olemme entistä enemmän taiteilijoiden ja tutkijoiden välittämän sanoman tarpeessa: sellaisen sanoman, joka tuo uudenlaista perspektiiviä ja tulokulmia niihin todella kamaliin asioihin, joiden keskellä nyt olemme, Miller sanoo.
Millerin mukaan ilmastokriisi ja poliittiset konfliktit kylläkin näkyvät biennaalin taiteilijoiden teoksissa, mutta:
– Kyse ei ole saarnaavasta otteesta, vaan sieltä löytyy aina joku pieni toivonripe ja uudenlaista ajattelua, jota mielestäni tässä ajassa tarvitsemme.
Toissa vuonna Helsinki Biennaali sai osakseen myös kritiikkiä. Vallisaareen ryntäsi kesän aikana ennätykselliset 150 000 ihmistä, mikä tarkoitti ruuhkia ja ahtautta.
– Olemme varautuneet tänä vuonna ruuhkiin siten, että itse Vallisaaressa näyttelypaikkoja on vähemmän, eikä entisiä asuintaloja ole enää mukana biennaalissa. Teoksia on myös enemmän ulkona, Arja Miller kertoo.
Itämeren saasteet kohtaavat jumalatarmyytin
Hyvänä esimerkkinä biennaalin tematiikasta toimii liettualaisen Emilija Škarnulytėn Hypoxia-teos, joka nivoo yhteen Itämeren saasteet, muinaisen jumalatarmyytin sekä merenpohjassa lepäävän ufon.
– Teoksen nimi, Hypoxia, viittaa happikatoon ja tukehtumiseen. Sellaista tapahtuu tällä hetkellä useimmissa vesistöissä, järvissä ja merissä. Kyse on universaalista tukehtumisesta, Škarnulytė summaa.
Hypoxian tiimoilta Škarnulytė on tehnyt yhteistyötä meritutkijoiden ja aktivistien kanssa.
– Itämeren historia on hyvin kerroksellinen. Sen pohjalta löytyy aseita, jätettä ja muuta materiaalia toisen maailmansodan ajoilta, ja äskettäin taas räjähti Nord Stream -kaasuputki. Kerroksellisuuden takia tarkastelen merta myös siitä näkökulmasta, millainen se voisi olla kymmenen tuhannen vuoden kuluttua.
Kuten Jenna Sutelan Lampiaivojen kohdalla, myös Hypoxia kietoo sisäänsä sekä menneisyyden, nykyhetken että tulevaisuuden. Sen uumenista löytyy tarina ukkosen jumalan Perkūnasin tyttärestä Jūratėsta, jolla on upea meripihkapalatsi Itämeren pohjassa. Jūratė tekee kielletyn asian eli rakastuu ihmisolentoon, mikä saa vihastuneen Perkūnasin tuhoamaan meripihkapalatsin. Liettualaisessa mytologiassa rannikolta löytyvää meripihkaa kutsutaan Jūratėn kyyneleiksi.
– Esitän tässä teoksessa myös kysymyksen: entäpä jos meri osaisi kyynelehtiä, entäpä jos se osaisi itkeä?
Mitä ajatuksia saastumisen ja uusiutumisen teemat sinussa herättävät? Voit keskustella aiheesta maanantaille kello 23:een saakka.
