Tiina Itkonen on valokuvannut Grönlannin ääriolosuhteissa jo lähes 30 vuoden ajan

Lumen ja jään valo on Grönlannissa sokaisevan terävä. Valo on niin kirkas, että siltä on suojauduttava aurinkolasein. Kun valoa on liikaa, kuvaamisesta tulee haasteellista.

Valokuvaaja Tiina Itkonen on elänyt pitkiä aikoja maailman pohjoisimman alkuperäiskansan keskuudessa.

Hän on matkustanut koiravaljakon kyydissä useita tunteja kestäviä matkoja ja palelluttanut pakkasessa varpaansa ja sormensa.

Hän on kuvannut pohjoisen elämää ääriolosuhteissa.

– Ehdoton suosikkini on puolipilvinen ja pilvinen sää. Kesällä varsinkin aurinko polttaa ja on liian kova. Siksi teen töitä mieluiten iltaisin tai yöllä.

Luoteis-Grönlannissa eletään luonnon ehdoilla. Kaukaa tulleen vieraan piti tottua siihen heti, kun astui ensimmäistä kertaa ulos helikopterista vuonna 1995. Kylä oli sumun saartama.

Vielä silloin Itkonen ei nähnyt mitään.

Seikkailu lumen ja jään maahan oli alkanut muutama vuosi aikaisemmin yhdestä Grönlannin tunnetuimmasta myytistä.

Itkonen luki kirjoituksen Sednasta, joka on inuittien mytologiassa meren ja meren eläinten jumalatar.

– Ihastuin tarinaan. Meren äiti hallitsee meren pohjasta merieläimiä. Jos ihmiset eivät kunniota luontoa, hän suuttuu, eikä anna ihmisille saalista.

– Grönlannin mytologia sai minut kiinnostumaan maasta, josta en tiennyt ennestään mitään.

Valokuvaaja otti yhteyttä ihmisiin, joille Grönlanti oli ennestään tuttu.

Pietarsaaren arktisessa museossa, Nanoqissa [sana on grönlannin kieltä ja tarkoittaa jääkarhua] häntä neuvottiin matkustamaan maan pohjoisimpaan kolkkaan.

Sieltä alkuperäinen elämäntapa ei ole vielä kokonaan kadonnut.

Kun valokuvaaja heräsi ensimmäisenä aamuna Grönlannin pohjoisimmassa kylässä Siorapalukissa, sumu oli jo hälvennyt.

Pienen talon ikkunat sijaitsivat meren puoleisella seinällä. Niistä näkyi kymmenien kilometrien päähän.

– Se oli mieletöntä! Suuri aistikokemus, hän kuvailee hetkeä.

Aluksi suurimman vaikutuksen teki Grönlannin luonto.

– Ihastuin jäävuoriin ja jäätiköihin ja niiden reunassa sijaitseviin kyliin. On uskomattoman kaunista, kun erikokoiset jäävuoret liikkuvat ja maisema muuttuu kaiken aikaa.

Grönlanti on maailman suurin saari. Valtaosa siitä sijaitsee napapiirin yläpuolella, missä kaamosaika kestää neljä kuukautta.

Vain osa rannikon reuna-alueista on ihmisen asuttamia.

Grönlannin 56 000 asukkaasta suurin osa on inuitteja.

Pieni luoteisosan inuittivähemmistö, inughuitit ovat maailman pohjoisin alkuperäiskansa. Heistä 600 asuu Qaanaaqin kaupungissa ja loput 200 kolmessa kylässä, Qeqertatissa, Savissivikissa ja Siorapalukissa.

Kylissä ei ole hotelleja tai muita majoituspalveluja, mutta yösija on löytynyt kyläläisten kodeista. Kaikissa ei ole sähköä eikä toimivaa puhelinyhteyttä. Juomavesi saadaan jäävuoren palasia sulattamalla.

– Luoteis-Grönlannin inughuitit elävät hyvin perinteisesti. Se on yksi harvoja paikkoja maailmassa, jossa yhä metsästetään koiravaljakolla jäällä ja sarvivalaita pyydystetään kajakista harppuunalla.

Koska asukkaat eivät puhu englantia, Itkonen on opetellut jonkin verran kalaallisutia eli grönlannin kieltä.

– Aluksi en osannut kuin muutaman sanan ja joitakin helppoja lauseita kuten ”sila nuanneq” [onpa kaunis sää]. Kun opin lisää, ihmiset pyysivät minut kylään. Heitä kiinnosti, kuka olen ja miksi olen tullut.

Perillä Itkonen ei kiirehdi, vaan viettää yhdessä paikassa kaksikin kuukautta. Menee viikko ja vasta sitten hän ottaa kameran ensimmäistä kertaa esille.

– Minulle on tärkeää, että on tarpeeksi aikaa seurustella asukkaiden kanssa ennen kuin alan kuvata. Kun ihmiset huomaavat, että jään sinne pidemmäksi aikaa, tutustumisesta tulee helpompaa.

Nyt hän on tehnyt arktisille alueille jo kymmeniä kuvausmatkoja.

Grönlannissa hän on valokuvannut ihmisiä, maisemia ja perinteisiä elinkeinoja kuten metsästämistä.

Matkat ovat taittuneet helikopterilla, öljytankkerilla tai rahtilaivalla.

Metsästysretkille hän on kulkenut paikallisten kanssa koiravaljakon kyydissä.

– Voi olla, että en parinsadan kilometrin aikana näe yhtään ihmistä, mutta näen hylkeitä, valaita ja jääkarhuja.

Matkat saattavat kestää vuorokausia. Juuri sellaisella kuvausmatkalla Itkonen on jäädyttänyt varpaansa ja sormensa.

– Välillä on jäätävän kylmä, kun matkaa tehdään öisin ja tuulee lujaa.

Toisinaan sään nopea vaihtuminen lumimyrskyksi viivästyttää aikatauluja useilla viikoilla.

– Maanteiden puuttuminen tekee kaikesta haastavaa. Minulla pitää aina olla varasuunnitelmia siltä varalta, että en pääsekään lähtemään.

Valokuvaaja on huomannut, ettei inughuiteilla ole samalla tavalla tapana suunnitella tulevaisuuttaan. He elävät säiden mukaan päivä kerrallaan.

Nyt tulevaisuus on uhattuna.

Valokuvassa metsästäjällä on päällään perinteinen turkisasu: kylmässä pakkasessa parhaiten lämmittävät vaaleakarvaiset jääkarhuhousut ja hylkeennahkaiset jalkineet eli kamikit.

Niille on entistä vähemmän tarvetta. Grönlannissa perinteiset elinkeinot ovat vaarassa ilmaston lämpenemisen takia. Merijää ohenee ja sulaa.

Vielä 1990–luvulla jää oli paksuudeltaan kaksi metriä, nykyisin enää 30-50 senttimetriä. Paikoin meri ei jäädy edes talvella.

Metsästysmatkoista vanhoille pyyntipaikoille on tullut vaarallisia. Jään paksuutta ja kantavuutta on vaikea enää arvioida. Jää on petollista ja arvaamatonta.

Moni luopuu vetokoiristaan, koska niitä ei ole enää varaa pitää.

– Metsästyksellä on vaikea tulla toimeen. Pienistä kylistä muutetaan isompiin kaupunkeihin etsimään muuta työtä. Kaupat suljetaan ja kylät lakkaavat olemasta.

Eikä nuoria kiinnosta jatkaa vanhempiensa ammatissa.

– Metsästyskulttuuri on ikivanha toimeentulokeino. Voi olla, että 50 vuoden päästä se on hävinnyt kokonaan, Tiina Itkonen suree.

Ensimmäisellä Grönlannin matkallaan Itkonen kuvasi järjestelmä-, sitten panoraama- ja nykyisin digikameralla. Vaikeissa olosuhteissa digikamera on osoittautunut varmaksi vaihtoehdoksi.

– Kun kuvasin filmille, saatoin vasta kotona huomata, että olisi pitänyt ottaa vielä muitakin kuvia. Jos valotus oli pielessä, se oli sitten siinä.

Itkonen on parhaillaan Suomessa ja valmistelee näyttelyään Valokuvataiteen museo K1:een Helsingissä.

Valokuvat ovat vuosilta 1995-2023. Mukana on kuvia myös Alaskasta ja Antarktikselta.

Näyttelyn nimi on Anori – Jäätikön hiljaisuus. Sana anori on grönlannin kieltä ja tarkoittaa tuulta.

– Grönlannin kylissä on todella hiljaista. Ainoa ääni on koirien ulina ja tuulen ujellus, Tiina Itkonen sanoo.

Tänne hän ei jää. Hän matkustaa Grönlantiin valokuvaamaan jälleen ensi keväänä.

Tiina Itkosen valokuvanäyttely Anori – Jäätikön hiljaisuus Helsingissä Valokuvataiteen museo K1:ssä 9.6.-1.10.2023.

Katso dokumenttielokuva Grönlannin hupenevasta jääpeitteestä: