Hittikolumni väitti, että hyvinvointivaltio pelastaa keskiluokan omilta ratkaisuiltaan – neljä asiaa keskituloisista ja sosiaaliturvasta

Oi keskiluokkaa ja sen kamalia kärsimyksiä, polemisoi toimittaja Tuija Siltamäki maanantaina Ylen kolumnissaan, joka nousi alkuviikon suurimmaksi puheenaiheeksi.

Kolumni piikitteli valitusvirttä laulavia keskiluokkaisia suhteettomuudentajusta. Arvotalon ostaneita järkyttävät korkomenot, kulinaristeja se, että kaupassa pitääkin nyt vertailla herkkuruokien hintalappuja ja niin edelleen.

Siltamäki kirjoittaa, että keskiluokka huutaa kovimmalla äänellä valtiota apuun mukavan elämän pelastajaksi, vaikka todelliseen ahdinkoon inflaatio on ajanut esimerkiksi pienituloiset tai osatyökykyiset.

– Hyvinvointivaltion tehtävä ei ole suojella hyvin toimeentulevia ihmisiä heidän omilta valinnoiltaan, Siltamäki kiteytti.

Suojeleeko hyvinvointivaltio keskiluokkaa eli ja keski- ja hyvätuloisia? Aloitetaan katsomalla, ketkä hyvinvointivaltiosta ylipäätään hyötyvät.

1. Kuka hyötyy hyvinvointivaltiosta?

Vastaus on, kaikki. Suurin osa tulonsiirroista liikkuu yksilön eri elämänvaiheilta toisille. Veroja maksetaan työikäisenä, niiden hedelmää syödään lapsena ja nuorena sekä eläkkeellä.

Työikäisen väestön keskuudessa hyvinvointivaltion tukien varassa ovat voimakkaimmin pitkäaikaisesti huono-osaiset, esimerkiksi työkyvyttömät, pitkäaikaistyöttömät tai vakavasti sairastuneet. Tämä kai on useimpien mielestä hyvinvointivaltion tärkein tehtävä.

Entä keski- ja hyvätuloiset? Hekin ovat tuntuvia hyötyjiä hyvinvointiyhteiskunnan välineistä. Esimerkiksi mediaanituloisella suorat tulonsiirrot muodostavat 13 prosenttia bruttotuloista, laskivat Vattin tutkijat Marja Riihelä ja Terhi Ravaska Ylen pyynnöstä.

Monet välineet ja etuudet ovat suosiollisia keskituloisille:

• Kotitalousvähennys on selkeästi keskiluokkaisille kohdistuva veroetu. Parhaan tiedon mukaan se ei myöskään lisää työllisyyttä.

• Lapsilisää maksetaan kaikille tuloista riippumatta. Anekdootit kertovat, että keskituloisissa perheissä lapsilisiä esimerkiksi sijoitetaan lapsen nimiin avatuille tileille.
• Päivähoitomaksujen suppea progressiivisuus tarkoittaa, että maksukyvystään huolimatta keskiluokkaiset maksavat vain murto-osan hoidon todellisista kuluista.
• Maksuton koulutus on paitsi reilua, sillä on myös merkittäviä ulkoishyötyjä. Se tarkoittaa sitä, että koko yhteiskunta hyötyy, kun koulutukseen pääsevät etevimmät, eivätkä vauraimmat. Maksuton koulutuskin on yhtä kaikki selkeästi keskiluokkaisille, esimerkiksi tuleville juristeille ja lääkäreille, kohdentuva etu.
• Vuorotteluvapaan käyttäjät ovat tyypillisesti varmoissa työpaikoissa olevia keskituloisia.
• Juuri lopetettu asuntolainojen korkovähennys oli vielä selkeämpi esimerkki keskituloisia suosivista välineistä.
• Oma lukunsa ovat myös tuloihin sidotut, ylärajattomat etuudet, kuten vanhempainpäivärahat, sairauspäivärahat ja eläkkeet. Keski- tai suurituloisella ne voivat muodostua erittäin suuriksi.

2. Pitäisikö keskiluokalle kohdentuvia etuja vähentää tai poistaa?

Ei ainakaan isossa kuvassa, sanovat Tampereen yliopiston sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saari ja THL:n tutkimusprofessori Heikki Hiilamo.

Professorien tärkein perustelu on se, että keski- ja hyvätuloisten kuuluminen hyvinvointipalveluiden piiriin ylläpitää palveluiden laatua ja hyvinvointivaltion kannatusta.

– Jos verorahat menevät vain köyhien auttamiseen, harva haluaa pidemmän päälle maksaa veroja, Hiilamo toteaa.

Esimerkiksi hän nostaa rappeutuneen perusterveydenhuollon.

Keskiluokkaista äänestäjää ongelma ei liiemmin kiinnosta, koska keskiluokkaisella on yleensä käytössään työterveydenhuolto.

Julkisen terveydenhuollon piiriin puolestaan valikoituu yliedustetusti kaikkein sairaimpia.

Professori Saari sanoo, että samanlainen kehitys toteutuisi muissakin palveluissa, jos keskiluokka olisi rajattu niiden ulkopuolelle.

– He lähtisivät rakentamaan omia järjestelmiään, ja julkisen järjestelmän taso laskisi.

3. Pelastaako hyvinvointivaltio keskiluokkaiset omilta ratkaisuiltaan?

Kriitikot huomauttavat hyvinvointivaltion kannustinongelmista. Keskiluokan rahojen kierrätys valtion kautta takaisin keskiluokalle itselleen heikentää kannustimia tehdä säntillisiä päätöksiä – ottaa itseään niskasta kiinni, kuten kolumnisti Siltamäki asian muotoili.

Jos riskit huonoista päätöksistä on ulkoistettu valtiolle, niistä ei tarvitse liiemmin välittää.

Esimerkiksi sopii maksuton koulutus. Kun tutkinnoista ei jouduta maksamaan, on helppoa kouluttautua aloille, joilla työllistymisnäkymät ovat heikot. Asuntolainan korkovähennys taas on voinut rohkaista ihmisiä ostamaan asunnon, joka lopulta osoittautuu liian kalliiksi omiin tuloihin nähden.

Pelastaako hyvinvointivaltio siis keskiluokan omilta ratkaisuiltaan?

– Kyllä se paikoin pelastaa, mutta niin on useimmiten tarkoituskin. Eivät ihmiset tee huonoja ratkaisuja tahallaan – vaan huonosti informoituina tai epäonnekkaasti, vastaa professori Hiilamo.

Hiilamo ja Saari vahvistavat kannustinongelmat. He arvioivat, että niitä liittyy kuitenkin harvoihin hyvinvointivaltion välineisiin.

4. Ajavatko nousseet korot keskiluokan ahdinkoon?

Korot ovat nousseet ja huippunopeasti. Historiallisesti nykyinen taso ei kuitenkaan ole millään tapaa poikkeuksellinen.

Poikkeukselliselta se voi kuitenkin tuntua, koska suomalaiset – etenkin asuntovelalliset eli keskiluokkaiset – ehtivät vuosien ajan tottua nollakorkoon eli ilmaiseen lainarahaan.

Ovatko keskiluokkaiset siis ahdingossa? Näin näyttivät ajattelevan ainakin asuntolainan korkovähennystä vaalien lähestyessä ikävöineet kansanedustajat.

Huoli asuntovelallisen pärjäämisestä korkojen kanssa on turha, toteaa esimerkiksi valtiovarainministeriön tuore selvitys.

• Lue lisää: Kotitalouksien tilanne on vakaa korkojen noususta huolimatta – selviä merkkejä kotitalouksien vaikeuksista hoitaa asuntolainojaan ei ole näkyvissä

Ihmisillä on tietysti vapaus valittaa mistä hyvänsä. Kuten kolumnisti Siltamäki totesi, ahdingoksi omistusasumista on silti melkoisen liioittelevaa kutsua, vaikka korot ovat kohonneet.

Ahdinkoa vastaan puhuvat esimerkiksi stressitestit, joissa pankit mittaavat asuntolainaa hakevien maksukykyä. Niissä kokeillaan, riittäisivätkö asuntovelallisen tulot lainan lyhentämiseen ja muuhun elämiseen, jos korot nousisivat kuuteen prosenttiin.

Ainakin teoriassa asuntovelkaisten pitäisi siis selvitä vielä paljon nykyistä korkeammastakin korkotasosta.

Jos taloutensa on virittänyt ylisuurella asuntolainalla äärirajoilleen, on ainoastaan luonnollista, että menoja on karsittava kuten tekevät asuntovelattomat pienituloisetkin. Jos tulojen karsiminen ei riitä, pahimmassa tapauksessa asuntovelallinen joutuu myymään asuntojan ja ostamaan tilalle pienemmän.

Sekään tuskin on taloudellista ahdinkoa, jos vertailukohtana on vaikkapa pitkäaikaistyötön, pienituloinen tai esimerkiksi köyhyysrajalla elävä yksinhuoltaja.